Minulla on ongelma. Jonkin aikaa olen ollut välittämättä siitä, ajatellut, että kyllä se siitä, mutta nyt tilanne alkaa käydä hankalaksi. Koska ongelman myöntäminen on tunnetusti ensimmäinen askel parantumiseen, niin myönnettäköön...
En mielelläni poistu mukavuusalueeltani.
Phuh! Tulipa sanottua! Vaikka eihän tämä mikään hirmuisen shokeeraava ja yllättävä ongelma ole, varmaan päinvastoin - luulenpa, että varsin moni joutuu pohtimaan mukavuusaluettaan ja että onko sen ulkopuolella elämää. (Vihje: on)
Omalla kohdallani mukavuusalueen rajoitteet näkyvät esimerkiksi siinä, etten pidä urheilusta, tai tarkemmin sanoen siitä palavasta, rääkkääväästä tunteesta, mikä lihaksiin juostessa /punnertaessa /taistelujaskaillessa iskee. Toinen tilanne, mitä karsastan, ovat erilaiset kilpailut ja kilpaileminen. Joskus tämä koskee jopa lautapelejä! En nimittäin mielelläni pelaa mitään minulle ennestään tuntematonta... Tiedän olevani ihan pöhkö, mutta en vain pidä kilpailujen/pelien nostattamasta jännityksestä. (Tosin jos peli on tuttu ja tilanne muutenkin rento, niin pelaan mielelläni!)
Kolmas asia, mikä on ehdottomasti mukavuusalueeni ulkopuolella, on virheen tekeminen ja/tai naurunalaiseksi tuleminen (tai ihan vain sen mahdollisuus) jossakin sellaisessa asiassa, mitä teen/yritän tosissani. Puheripulisena ihmisnarsissina julkinen esiintyminen, vieraiden ihmisten kanssa puhuminen tai kaikensorttisten tekstien kirjoittaminen ei sinällään tuota ongelmia, koska olen siihen tottunut ja juttu kyllä luistaa - tosin vain niin kauan kuin kielenä on suomi. Mutta annas olla, jos pitääkin käyttää jotakin muuta kieltä... Silloin minut voi löytää En uskalla, antaa olla -kerhohuoneesta pälyilemästä hermostuneesti kulmieni alta.
Vaihdossa ollessa tuli puhuttua ja kirjoitettua paljon japaniksi, samoin paluuvuotena Suomeen tulleiden japanilaisten vaihtareiden kanssa. Sen jälkeen tuli kuitenkin pidempi, liki vuoden ajanjakso, jolloin en juurikaan puhunut tai kirjoittanut japaniksi ja taidot pääsivät ruostumaan. Jostain syystä en kuitenkaan halunnut myöntää tätä itselleni tai varsinkaan muille. "Olen opiskellut ja käyttänyt japania jo niin monta vuotta, että tuntuu hölmöltä, jos nyt yhtäkkiä alan tehdä taas kauheasti virheitä...." Ei sillä, että aiemminkaan kielenkäyttöni olisi erityisen virheetöntä ollut, mutta nyt aloin kiinnittää virheisiini ja erityisesti kielitaitoni rajallisuuteen huomiota uudella ja valitettavan negatiivisella tavalla. Tämä taas näkyi niin, että aloin käyttää kieltä entistä vähemmän... Pohjimmiltaan kyseessä oli (ja no, on edelleen) kai jonkin sortin itsetuntokysymys; pelkään vaikuttavani typerältä, jos en osaa kieltä virheettömästi, täydellisesti.
Nyt joku fiksu ja filmaattinen huudahtanee rohkaisevaan äänensävyyn, että "höps, ei mitään täydellisyyttä tarvita", "vain tekemällä oppii, anna mennä vain" tai "älä huoli, kyllä maailmaan kielivirheitä mahtuu". Tekisi mieli vängätä vastaan, mutta pohjimmiltaan olen itsekin samaa mieltä. Kielitaito ja erityisesti sen käyttö on lopulta vain tottumus- ja asennekysymys: minä olen minä, käytän kieltä sen mukaan kuin osaan, ja jos joku päättää tekemieni virheiden takia vetää minusta jotakin (negatiivisia) johtopäätöksiä, se on sen ihmisen häpeä.
Jotta saisin tämän ajatuksen iskostettua päähäni, olen ruvennut tasaisesti pakottamaan itseäni taas puhumaan tai kirjoittamaan jotakin japaniksi. Yksi suurimmista askeleistani on ollut se, että ilmoittauduin vaihtarituutoriksi eräälle japanilaiselle tytölle, joka tulee syyslukukaudeksi kouluuni! Olemme jo jonkun verran Facebookin kautta jutelleet: lyhyenkin viestin kirjoittamiseen uppoaa helposti pieni ikuisuus, mutta samapa tuo... Pääasia on, että käytän kieltä. (Itsekriittisyydestäni huolimatta kun kuitenkin sitä ihan mukavasti osaan!)
Onko sinulla mukavuusalueongelmia japanin kielen suhteen? Jos on, miten yrität päästä/olet päässyt niiden yli?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti